Riilahden meritaistelun jälkeen Venäjän kaleerilaivastolla oli esteetön pääsy Ahvenanmerelle. Riilahden työvoitto oli merkinnyt Venäjän sodanjohdolle niin paljon, että siitedes yksi avomerilaivaston suurimmista laivoista oli aina nimeltään Hanko (Gangut). Tavasta luovuttiin vasta vuoden 1917 jälkeen. Ahvenameri ei kuitenkaan venäläisille ollut kylliksi vaan kauemmaksi oli päästävä.
Turusta pohjoiseen
Amiraali Fjodor Matvejevits Apraksin määräsi osan laivoistaan partioimaan eri puolille Ahvenanmerta, mutta osan hän lähetti Satakunnan rannikon kautta Eteläpohjanmaalle. Kenraalimajuri Golovinin johtama kymmentuhatpäinen merimiesjoukko lähti tunnustelemaan haparoiden tuntemattomia rannikkoväyliä. Miehet oli sijoitettu saaristolaivaston skampavoijiin ja Suomen rannikolta takavarikoituihin talonpoikaisaluksiin. Osaston oli määrä hävittää polttamalla Suomen rannikkoa ja korjata talteen kaikki arvotavara, myös lapset. Luotseja piti otettaman panttivangeiksi ja oppaiksi laivastolle, mutta myrsky ehti yllättää laivaston. Pohjanlahden rannikko nieli kaleerin toisensa jälkeen ennenkuin oli ehditty edes asemapaikaksi määrättyyn Vaasaan. Useita skampavoijia menetettiin, niistä neljä lyhyellä etapilla Vargön luodolta Kristiinankaupunkiin.
Neljä kaleerityyppiä
Venäjän nelijakoinen kaleerilaivasto oli rakennettu Pietari Suuren Hollanninopintomatkan tuliaisten pohjalta. Hollannista oli ostettu yksi kaleeri vuonna 1695, purettu se alkutekijöihinsä ja laivattu kappaleina Arkangelin kautta Pietariin malliksi uusille aluksille. Mallin mukaan rakennettiin 22 kpl 30-metrisiä kaleereita ja lisäksi tehtiin ostetuilla piirustuksilla lukuisasti näitä isompia ja pienempiä laivoja. Saaristolaivaston suurimmat kaleerit, joita voidaan nimittää täyskaleereiksi tai vain kaleereiksi, olivat 500:lla sotilaalla miehitettyjä. Niissä oli noin 50 airoparia ja kunkin airon varressa viisi miestä. Puolikaleerin miehistöön kuului 250 miestä ja neljänneskaleerin eli skampavoijan puolestaan 125 miestä. Pienin kaleerityyppisistä aluksista oli brikantiini, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä 1800-luvun lopulta lukien brikantiineiksi kutsuttujen alusten kanssa. Kaikkien rakenne oli erittäin siro – jopa niin hento, että tänä paivänä kummastellaan, miten niinkin isokokoiset, mutta kevytrakenteiset laivat ylipäätään ovat voineet olla merikelpoisia. Venemäisen harvaan asennetut kaaret olivat poikkileikkausmitoiltaan vain noin 15×15 sentin kokoisia ja kylkilaudoituksen vahvuus saattoi olla vain kolme tai neljä senttiä. Kaikki tietenkin painon vähentämiseksi ja soutajien työn helpottamiseksi.
Matka Merenkurkkuun
Golovinin laivat olivat siis skampavoijia. Ne olivat kaksimastoisia, 16-18 airoparin aluksia, joiden pituus oli kolmisenkymmentä metriä. Niiden miehistö koostui pääosin jalkaväestä, koska kysymyksessä oli soutualus, mutta myös muutamia merimiehiä oli mukana. Kapteenin lisäksi päällystöön kuului perämies, pappi ja apupappi. Vaasasta oli tarkoitus purjehtia yli Uumajaan ja hävittää rannikkoa myös siellä. Golovin ryhtyi toimeen 14.9.1714 yhdeksän skampavoijan ja epälukuisen rannikkopursien määrän kanssa. Menomatka sujui pääpiirteissään onnellisissa merkeissä ja perille saavuttaessa venäläiset onnistuivat heti anastamaan joukon ruotsalaisia talonpoikaisaluksia. Muutamia päätettiin ottaa mukaan, toisista vain lasti katsottiin arvokkaaksi ja se siirrettiin kaleereihin. Laivat poltettiin.
Ryöstelyn sekasorrossa Uumajan kaupunkikin syttyi tuleen ja paloi kunnes jaljellä ei ollut enää mitään palvaksi kelpaavaa.
Merikatastrofi
Paluumatkaa Ruotsista syyskuun kahdeksannen ja yhdeksännen päivän aikana kuvataan Via Dolorosaksi. Matkalla nousi myrsky ja Merenkurkun rikkonainen saaristo ei ollut kenellekään riittävän tuttu. Osasto ei pysynyt koossa ja laivoja katosi tietymättömiin. Osa niistä oli suomalaisia ja ruotslaisia ryöstösaalislaivoja, neljä skampavoijia. Golovinin raportissa yhdeksi haaksirikkopaikaksi mainitaan Maksamaan Vestervö, joka myöhemmin on tapahtuman johdosta muuntunut saaristolaisten suussa Ryssbergetiksi. Läheisten Svarthällanin ja Truthällanin syvänteisiin menetettiin myös laivoja. Myöhemmin Närpiön Björkö (Finnviken) on osoittautunut yhdeksi haaksirikkopaikaksi. Kaikkiaan Golovin menetti hävitysretkensä aikana Pohjanlahden Suomen puoleiselle rannikolle ja Merenkurkkuun 16 skampavoijaa ja 12 paikallista ryöstösaalislaivaa.
Hylyt ja irtaimisto
Kaksi skampavoijaa on löytynyt, toinen Ryssbergetistä, toinen Holmöstä Ruotsin rannikolta. Lisäksi yksi takavarikoitu talonpoikaisalus lasteineen löytyi Närpiön edustalta, mutta se saatta liittyä Apraksinin päävoimien menetyksiin. Apraksin nimittäin seilasi myöhemmin samana syksynä itsekin Merenkurkkuun. Syvänteisiin ei ole toistaiseksi sukellettu ja jostain syystä myöskään Satakunnan rannikon kaleereita ei ole onnistuttu paikantamaan. Ryssbergetin kaleeri on kehnossa kunnossa jäiden puristeltua sitä jo lähes kolme vuosisataa. Irtaimisto on sen sijaan antanut enemmänkin ilon aihetta. Pietarsaaren museon johtaja Pekka Toivanen kertoo esimerkiksi tuon ajan laivaston univormujen rekonstruoinnin onnistuneen osittain jopa paremmin kuin pääkallonpaikalla Pietarissa. Vainajat ovat nimittäin hautautuneet puolimetriseen pohjasedimenttiin ja näin vaatetus ja henkilökohtainen aseistus on säilynyt kiitettävän hyvässä kunnossa. Vainajat on paikannettu metallinpaljastimen avulla. Se on ilmoittanut sotilaiden vyöllään pitämien valkopyökistä veistettyjen ammustaskujen ja niissä olevien kuulien paikat. Useilla hukkuneista on lisäksi ollut taskuissaan pieniä pronssisia matkaikoneita ja krusifikseja. Arvokkaimpia henkilökohtaiseen omaisuuteen ja varustukseen kuuluvista esineistä on genovalaisen Arnod-nimisen sepän Lontoossa tekemä emalikantinen taskukello. Kuoreen on maalattu tuntemattoman daamin kuva.
Ryöstösaalista ja aseita
Uumajasta kerätty saalis on löytyneistä laivoista päätellen ollut mittava: kirkkohopeita, pronssikynttelikköjä, tina- ja messinkiastioita, hopea-aterimia, koristeellisia nuuskarasioita ym. on nostettu pintaan. Tukholmalaisten tinanvalajien Mickel Gerber, Jacob Sauer ja Hans Moritz tuotanto on myös hyvin edustettuna. Suurimman yksittäisen nostetun esineistön kokonaisuuden muodostavat kuitenkin erilaiset aseet. Yhteensä 28 pronssi- ja rautakanuunaa on tuotu ylös. Osa niistä on Uralin Nevjanissa toimipaikkaansa pitäneen Semjon Leontjevin pajan vuonna 1704 valamia 108 naulan tykkejä. Lisäksi on löytynyt runsaasti hollantilaisia ratsuväen käsiaseita, joiden puuosat ovat hyvin säilyneitä sekä miekkoja ja sotakirveitä, joilla hakattiin vihollislaivan airot poikki.
Ammukset
Oman ryhmänsä muodostavat erilaiset ammukset. Paikalta on löydetty sekä rautaisia että lyijystä tehtyjä shrapnelli-tyyppisiä tykinammuksia tavanomaisten kuulien lisäksi. Samalla on löydetty Pohjoismaiden vanhimmat käsikranaatit, nekin rautaa. Vuonna 1984 aloitettu tutkimus jatkuu edelleenkin ja painottuu tulevaisuudessa uusien tutkimuskohteiden paikantamiseen. Ehkä syvemmällä laivatkin ovat hieman ehjempiä. Työtä tekevät Pietarsaaren museo ja sukellusseura Botnia Navalis vierailevien seurojen ja yksittäisten sukeltajien avustuksella. Samalla pidetään yhteyttä vertailukohteiden saamiseksi Uumajan, Piteån ja Skellefteån museoihin sekä Pietarin Keskusmerimuseoon.
”Venäläiset, verikoirat
Tappoi isän,
Tappoi äidin
Meinasivat mutkin tappaa.
Minä pääsin metsään.”
Lasten loru kuvaa oloja Ison Vihan aikana. Lorun sepittäjä on onnekas – monet Pohjanlahden rannikon lapsista vietiin Venäjälle ja työkykyisistä miehistäkin sinne kuljetettiin joiltakin paikkakunnilta jopa 70%. Kerrotaan, että jäljelle jäänyt naisväestö joutui tämän jälkeen ”hurjan irstailun” kohteeksi.
Larsmon talonpoikaisalus
Näihin tapahtumiin kytkeytyy vielä Merenkurkun Suomenpuoleisella rannalla olevan pienen Larsmon kunnan hylkylöytö. Pieni kuutti on tuonut Ruotsiin paenneita suomalaisia rauhanteon jälkeen vuonna 1721. Kaikki matkalaiset menehtyivät vain muutaman kilometrin päässä kotirannastaan. Myös tämä laiva on täysin tuhoutunut ja kaivaukset keskittyvätkin irtoesineisiin. Lisäksi mainitsen tässä Kristiinankaupungin edustalla makaavan hylyn, josta nousee jatkuvasti puutavaraa kalastajien verkkoihin. Jo 1970-luvun loppupuolella olin paikan tuntevan ammattikalastajan matkassa kokemassa talviverkkoja ja kuvaamassa paikan. Samalla kun kalastaja jälleen kerran irrotteli tottuneen rauhallisesti puolitoistametristä hylynkappaletta revenneistä verkoistaan hän kertoi verkkokulujen uhallakin pitävänsä niitä hylyssä kesät talvet suurien kalasaaliiden takia. Tekstin laatija Jaro Hyvärinen.
Laivan Kannella-seminaari, Pekka Toivasen esitelmä.
Kohti Syvyyksiä, Hannu Konttinen, Teredo Navalis, Nurmijärvi 1992
Suomalaisia Aarrelaivoja, Eka Metsävuori, SVUL-paino, Helsinki 1986
Laiva, Björn Landström, Helsinki 1969
Nils Ehrenskiölds Minne, Årsbok för Finlands Flotta, R. Dillström, Holger Schilds Förlag, Helsinki 1924
Suomen Merimuseon vuosiraportti 1991, Edgren-Sammallahti, Museovirasto, Helsinki 1991.