Styrbjörn rakennettiin vuosina 1789-90 ruotsalaisesta puutavarasta Tukholmassa. Se osallistui kärkialuksena Viipurinlahden läpimurtoon ja pian sen jälkeen komentoaluksena ratkaisevaan Ruotsinsalmen II taisteluun. Voittoisa laiva palveli seuraavat vuotensa Viaporin eskaaderissa kotivesillämme ja katosi epäselvissä olosuhteissa vuonna 1808.
Syntyhistoria
Laivan taustoja on lähdettävä selvittämään vuodesta 1762, jolloin Fredrik Henrik af Chapman oli saanut valmiiksi kaksikantisen turunmaa Nordenin. Se oli Ruotsi-Suomen saaristolaivaston siihen asti suurin alus ja se tuli olemaan ensimmäinen mittavan turunmaa-laivaston sarjassa. Turunmaat oli suunniteltu Välimerellä purjehtivien malliensa mukaan, mutta niiden teknisiä ja taktisia ratkaisuja oli paranneltu paremmin Suomenlahden olosuhteita vastaaviksi. Sen rinnalle oli jo suunnitteilla lähes samanlainen hämeenmaa-sarja. Turunmaat vaativat miehistökseen 266 miestä. Tyyppi pysyi pitkään saaristolaivaston runkona vaikka se saikin rinnalleen Odenilla aloitetut hämeenmaat.
Hämeenmaa-tyyppi oli turunmaita pienempi, mutta rakennettaessa saaristolaivastoa sotakuntoon talvella 1789-90, sovittiin, että silloin rakenteilla olleista kolmesta hämeenmaasta tehtäisiin kaikkia aikaisempia turunmaita suurempia. Alkuperäinen ajatus turunmaasta suurimpana luokkana ja hämeenmaasta sen kumppanina sai kääntyä päälaelleen. Uudet alukset olivat Hjalmar, Starkotter ja Styrbjörn. Nämä kaikki poikkesivat olennaisesti muista suurista saaristofregateista kokonsa, tykkikapasiteettinsa, ulkonäkönsä ja takilansa erikoisratkaisujen takia. Ne rakennettiin vastukseksi venäläisten suurille, yhtaikaa valmistuneille saaristofregateille. Uudet hämeenmaat sitoivat kaikkiaan 310 tykki- ja merimiestä.
Etulinjaan
Huhtikuun 19. päivänä 1790 vesillelasketusta Styrbjörnistä tuli Turun eskaaderin päällikön, everstiluutnantti Viktor von Stedinkin komentoalus. Se ei ollut ehtinyt onnettomasti päättyneeseen Ruotsinsalmen ensimmäiseen taisteluun, mutta nyt se sai purjehtia suorinta tietä mukaan massiiviseen Viipurin maihinnousuyritykseen. Ruotsi-Suomen avomeri- ja saaristolaivastot jäivät tässä operaatiossa saarroksiin Viipurinlahdelle ja antautumisvaihtoehtoa jouduttiin harkitsemaan vakavasti. Saartajana olivat Venäjän avomeri- ja saaristolaivastot amiraali Tshitsjakoffin ja amiraali Nassau-Siegenin johtamina. Kylmäverinen kuningas Kustaa III komensi kuitenkin laivastonsa purjehtimaan suoraan päin saartorengasta ja yrittämään siitä läpi. 349 alusta käsittävän saaristolaivaston jonon kärkeen hän asetti hämeenmaa Styrbjörnin. Läpimurto onnistui.
Laivastot vetäytyivät Venäjän vesiltä omalle maaperälle ja kokoontuivat järjestäytyäkseen puolustukseen. Saaristolaivasto jäi rajalle Ruotsinsalmeen, koska Nassau-Siegenin tiedettiin seuraavan kintereillä. Vain muutama vuorokausi erotti Viipurinlahden tapahtumat Ruotsinsalmessa käyntiin pyörähtävästä taistelusta. Paljon on kirjoitettu Nassaun komentamista suurista saaristofregateista ja niistä eniten palstatilaa on aina saanut Sviatoj Nikolai-niminen. Totuushan on kuitenkin, että pelottava Nassaun laivasto kärsi murskatappion ja Nikolai upposi merenpohjaan. Mikä sen sai aikaan ? Ketkä olivat venäläisfregatteja vastassa ? Venäläisen linjan keskustan muodostivat tutut, uudenkarheat Nassaun fregatit. Ruotsi-Suomen linjan keskustan taistelujärjestys oli oikealta lukien seuraava: uudenmaafregatti Torborg, kaleeri, uudenmaafregatti Ingeborg, kaleeri, hämeenmaafregatti Starkotter, kaleeri, hämeenmaafregatti Styrbjörn ja kaksi kaleeria. Keskustaa johti von Stedink Styrbjörniltä ja samalla se toimi kuningas Kustaa III:n lippulaivana. Tuuli painoi venäläisten suuria fregatteja Kustaan suppilomaiseen puolustuslinjaan ja sen keskustassa odottavien saaristofregattien tuleen. Jälki on ollut karmeaa katseltavaa. Kunigas oli laivalla koko taistelupäivän ja vasta illansuussa, tuloksen jo ratkettua, hän siirtyi mantereelle seuraamaan taistelun loppuvaiheita. Amiraali Carl Olov Cronstedtin osuudesta kamppailun kiivaimman vaiheen aikana ollaankin montaa mieltä.
Välivuodet ja Suomen sota
Rauhansopimus ratifioitiin Värälässä 19. elokuuta 1790, jonka jälkeen saaristolaivaston oli poistuttava Ruotsinsalmesta. Lähtöä juhlistettiin loistavalla ilotulituksella. Kaleerit purjehtivat voitonparaatiin Tukholmaan, fregatit jäivät vartioimaan Suomea Viaporiin. Styrbjörnin vaiheista Suomen viimeisinä ruotsalaisvuosina on vain vähän tietoa. Suomen Sodan vuonna 1808 se oli kuitenkin edelleen Viaporissa, jota komensi C. O. Cronstedt. Siellä oli silloin yli 200 alusta, joukossa kolme hämeenmaafregattia ja seitsemän turunmaata. Kaikki jäivät hyökkäävän venäläisarmeijan saaliiksi huhtikuussa 1808. Sen jälkeen Styrbjörn palveli venäläisessä komennossa Suomen etelärannikolla perääntyvää ruotsalaisarmeijaa vastaan.
Saman vuoden elokuun 16. päivänä taisteltiin Saaristomerellä Jungfrusundissa. Siellä venäläisten saaliikseen saama Styrbjörn entrattiin ja vallattiin takaisin. Alus oli menettänyt tykkitulessa takilansa ja sitä jouduttiin hinaamaan selustaan haavoittuneet ja ruumiit mukanaan. Hinauksessa Styrbjörn joutui karille ja kaikessa kiireessä se jouduttiinkin jättämään toisen kerran venäläisille. He totesivat laivan hajonneen karikossa käyttökelvottomaksi, mutta sen jälkeen aluksesta ei ole ruotsinkielisiä merkintöjä. Jäikö laiva jonnekin Jungfrusundin liepeille vai hinasivatko venäläiset sen muualle ?
Merenpohjan kansallisaarre
Avoimet kysymykset tuottavat mysteerejä ja legendoja ja Styrbjörnistäkin on vähitellen muotoutunut sellainen. Jotkut toivovat laivan määränpään jäävän arvoitukseksi. Toiset etsivät uupumatta todisteita sen olemassaolosta. Epäilemättä Styrbjörnin kohtalon lopullinen vastaus on kirjoitettuna kyrillisin kirjaimin jossakin venäläisessä arkistoissa. Tiedon on vain osuttava oikeisiin käsiin. Saaristomerellä kiertävän huhun mukaan hylyn kerrotaan löytyneen 1960-luvulla ja kadonneen uudelleen tarkkojen paikannusmuistiinpanojen puuttuessa. Eräät sukeltajat uskovat, että juuri Styrbjörnistä peräisin olevaa tammipuuta on löytynyt Falkön pohjoispuolisen väylän kohdalta vielä tällä vuosikymmenellä. Myös 40-metrinen hylky, jonka työnimi on Haminansalmi II, saattaa mittasuhteistaan päätellen olla hämeenmaa. Näin ollen sen olisivat upottaneet venäläiset väyläesteeksi sen jälkeen, kun sen kunnostaminen on katsottu kannattamattomaksi. Haminansalmi II on täytetty kivillä ja riisuttu sitä ennen tyhjäksi kaikesta käyttökelpoisesta irtaimistosta. Tyhjä tai ei, vanhan hämeenmaan rungon ei soisi unohtuvan aivan kokonaan.
Sukeltajan Maailma, Jari Hyvärinen
